Mitä? Onko aamu jo?

Heräsin klo 3.45. Näin painajaista maailman ihanimmasta eläimestä. Ja katsottiin eilen pikkusiskon kanssa Evil Deadin trailer niin tietenkin sen piti tulla  mieleen juuri sillä hetkellä. En katso yleensä kauhuelokuvia. En pidä niistä. Tai no en tykkää tietyntyyppisistä. Esim. Saw- elokuvat eivät häiritse minua ollenkaan. Pahinta oli tieto siitä, että olisin voinut nukkua vielä 2 tuntia. Nukahdin siinä 30-45 minuutin kuluttua. Tuntui siltä kuin olisin nukkunut 5 minuuttia ennen kuin herätys soi. Kiva alku viikolle. Ja tänään 7.45-16.15 päivä. Hurray.. Ja äsken yksi mummo yski minun naamaan. Toivottavasti tulen kipeäksi. Silloin ainakin jotain positiivista olisi tullut siitä ällöttävästä kokemuksesta, nimittäin saikkua. Hauskaa päivänjatkoa vaan meille kaikille! And may the odds be ever in your favor!

Se hetki...

Sitä tunnetta kun herää keskellä yötä hetkeksi ja tajuaa, että huomenna on lauantai, ei voita mikään! Koko viikon odottaa viikonloppua ja kun se vihdoin ja viimein saapuu-wuhuuu!! Elämän pieniä iloja! 

Lääkäriä odotellessa..

Miksi lääkärille meno jännittää aina? Olen nyt lääkärin oven edessä odottamassa, että kutsuu sisään. Ja vaikka tiedän, ettei kyse ole mistään vakavasta niin pikkasen tuntuu hassulta silti. Olen yksi niitä ihmisiä, jotka ei mene lääkäriin mistään muusta syystä kuin poissaolotodistusta hakemassa flunssaan. Minulla on ollut jotain ongelmia keuhkojen kanssa, vaikeuksia hengittämisessä jne. Olen vaivan kanssa tasan kerran käynyt lääkärissä. Törkein lääkäri ikinä osui kohdalleni ja totesi, ettei ole astmaa, muttei sitten ruvennu selvittelemään miksen sitten saa kunnolla hengitettyä. On muuten nyt töissä samalla terveysasemalla kuin minäkin. Luovutin sen jälkeen. Vaiva on ollut jo monta monta vuotta ja jos en vielä ole kuollut siihen niin tuskin kuolen nytkään. Ja olen muutenkin sellainen, että mieluummin elän epätietoisuudessa ja kuolen yhtäkkiä kuin haluaisin tietää vaivan ja miten pitkään elän vielä. Dramaattista ajattelua? Rupesin vaan tässä miettimään kaikenlaista odotellessani. 

11.11 Make a wish!

Uskotko tähän? Sanotaan, että kun kello näyttää 11.11 niin saa toivoa jotain. Itse en usko, mutta silti kun kello näyttää 11.11, toivon. Miksi teen näin? Koska uskon, ettei mikään ole mahdotonta. Vaikken usko johonkin niin se ei tarkoita, ettei se ole olemassa. Kaikki ei ole silmin nähtävää tai käsin kosketeltavaa. Ja jos on pieninkin mahdollisuus, että se toive voisi toteutua niin miksen toivoisi. Toiveeni ovat kuitenkin aina todella syvällisiä. Se kuuluu asiaan. Ei voi toivoa, että ne kengät jota on halunnut ostaa tulisivat alennukseen. Se olisi väärin jostain syystä. 

Pohdiskelua tauolla

Rupesin tuossa äsken miettimään tunteita ja tunnetiloja. Tunteet säätelevät toimintaamme jatkuvasti. Eilen minulla oli yksi niitä päiviä, jolloin mikään ei mennyt putkeen. Kaikki meni väärin tai pieleen. Kaikki olivat ärsyttäviä ja tahallaan yrittivät loukata. On helppo syyttää kaikkia ympärillä olevia ihmisiä huonosta päivästä, mutta tekivätkö he oikeasti jotain väärin? Vai tulkitsinko joka tilanteen niin, että lopputulos oli negatiivinen. Kaikilla on niitä päiviä kun mikään ei ole hauskaa, joka tyhmä vitsi on loukkaava ja kiusoittelusta voi saada vankeustuomion. En sano, että olemme vainoharhaisia. Jonkun loukkaavat sanat tai teot voivat todellakin olla juuri sitä. Mutta ehkä reaktiomme on eri kun on huono päivä muutenkin menossa. Näemme asioiden pimeän puolen ja ehkä jopa etsimme negatiivisia asioita? Tiedostamatta. Ihmisinä rakastamme itsesäälissä rypemistä. Esimerkkinä masennus. En puhu itsemurhaa suunnittelevan lääkkeitä popsivan masennuksesta vaan masiksesta. Jokaisella on vähän masis  joskus. On turta olo, mikään ei kiinnosta ja voisi vaan maata sängyn pohjalla peiton alla koko päivän. Totuus on se, ettei elämä ole reilu eivätkä ihmiset mukavia. Eivät aina. Välillä on pimeää, välillä on kylmä mutta aina välillä laihtuu päivässä puoli kiloa yrittämättä.  Niin kuin on huonoja päiviä, on myös hyviä. Kaikki naurattaa/hymyilyttää ja tuntuu, että on osana jotain mahtavaa. Sitä elämä on. Ylä-ja alamäkiä.

                              

What's up?

Aloitan alusta. Poistin paljon postauksia. Haluan blogiini erilaista tekstiä.

Kerron ensiksi vähän itsestäni.

Mun nimi on Nada. Nimeni tarkoittaa kastetta. Olen 21-vuotias lukion käynyt lähihoitaja. Mielenterveys-ja päihdetyöhön suuntautunut. Olen tällä hetkellä terveysasemalla töissä, mutta tämä on väliaikaista, koska aion syksyllä jatkaa opiskelua. Musta tulee psykologi tai sitten ehkä luokanopettaja. En tiedä vielä.

Olen positiivinen, iloinen, tykkään hassutella ja piristää muita. Olen myös todella kärsimätön ja petyn helposti. En kestä sitä, kun ihmiset on jatkuvasti myöhässä, kun joku hyssyttää tai kun joku kertoo tietävänsä mitä minun päässä liikkuu.  En itsekään tiedä aina mitä mun päässä liikkuu. Kutitus on pahin vankila ikinä.  Olen välillä hoono soomi. Ei sen takia etten osaa puhua oikein (tai ehkä sitäki joskus), vaan siksi etten aina ajattele ennen kuin puhun. Luen vain ja pelkästään Torey Hayden kirjoja. En tiedä miksi. Voisin lukea muitakin, mutta käyn niin harvoin kirjastossa. Tykkään pinkistä, kengistä ja laukuista. Minulla ei ole minkäänlaista suuntavaistoa. Eksyn usein. On 70-vuotiaan muisti. Vaikka tietäisikin jotain niin tunnen tarvetta aina varmistaa silti. Olen huono pitämään yhteyttä ihmisiin ketä en näe päivittäin. Rakastan musiikkia ja laulamista. Kun jännitän alan höpöttämään kaikkea randomia. Innostumisestani seuraa pieni lissu-kiljahdus. En nyt keksi muuta, mut ainaki näistä asioista muodostuu yksi 153 cm pätkä  Nada.

What if..?

Mitä jos voisit palata takaisin ajassa johonkin tiettyyn hetkeen ja tehdä asiat toisin. Olen ajatellut tätä lähiaikoina paljon. Kunpa voisikin palata. Ikävä kyllä elämä ei toimi niin. Kun hetki menee ohi niin se on ohi ikuisesti eikä siihen voi palata. Mutta mitä jos voisi? Minkä hetken valitsisit? Ja mitä tekisit toisin? Tiedän mitä minä tekisin toisin...